Eki ja Reiska with love

Koiran sydän / touko 2018

Rakastuin Ekiin ja Reiskaan jo vuonna 2010 pienessä savulta haisevassa kyläkoulussa Pohjois-Karjalan syrjäkylillä. He pärähtivat sinne katsastamattomalla kiertueautollaan ja esittivät oman versionsa Tsehovin Kolmesta sisaresta. No, esitys ei luonnollisesti mennyt ihan putkeen. Siitä asti olen kuitenkin haaveillut, että löytäisin tekstin, joka innostaisi heitä valmistamaan kanssani esityksen.
Bulgakovin Koiran Sydän esittelee satiirin keinoin mielenkiintoisen ajanjakson Neuvostoliiton historiasta. Siinä uusi sosialistinen maailmanjärjestys ei oikein ole päässyt vauhtiin ja vanha feodaalinen järjestys pitää vielä eduistaan ja oikeuksistaan kynsin ja hampain kiinni. Tämä synnyttää kaikenlaista absurdia komiikkaa. Novellissa yhteen törmää kaksi samaan yhteiskuntaan kuuluvaa todellisuutta joilta puuttuu keskusteluyhteys ja lähestulkoon kaikki yhteiselämän mahdollisuudet kielestä ja historiallisista faktoista lähtien. Analogia Suomen poliittisesti kahtia jakautuneeseen tilanteeseen on ilmeinen. Populistiset liikkeet, yksinkertaistamalla politiikan monimutkaisia sisältöjä, myyvät äänestäjille helppoa bulkkikrääsää suoraan varastosta, kun perinteiset puolueet vasta yrittävät sihdata mittatilaustyön lankaa neulansilmään. Molemmat linnoittautuneina omiin asemiinsa vailla keskusteluyhteyttä.
Demokratian ytimessä on riita, nimittäin intressiristiriita. Myös draaman ytimessä on riita tai konflikti. Eki rakastaa venäläistä taidetta, Reiska amerikkalaista viihdettä. Yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Taiteella on kuitenkin taipumus löytää yhteenkuuluvuutta sellaisistakin elementeistä, joita harvoin tulee törmäyttäneeksi. Siksi taide synnyttää uutta, ennalta arvaamatonta tietoa ja todellisuutta. Myös politiikassa voitaisi ottaa oppia siitä. Ja vaikka nauraa räkäposkella sille!

Rätti / huhti 2018

Minun Jumalallani on suunnattoman railakas huumorintaju. Muutama vuosi sitten sisäsiisti elämäni oli umpikujassa. Elin epävakaaksi muuttuneen ihmisen rinnalla vuoristoradankaltaista ihmissuhdetilannetta, jossa vuoroin täytyin valtavalla toivolla vain saadakseni seuraavassa hetkessä irvokkaan rätin naamalleni. Elämäni oli vuosia itse itseään toistava luuppi vailla ulospääsyn reseptiä.
Piinani oli kirjaimellisesti viedä minulta hengen. Hirttäydyin kuin hukkuva koskessa sanaan "toivo". Nyt tiedän jo, että toivokin voi olla tyhjää. Sen sisältö voi olla merkityksetöntä kissa-videota ja heppa-selfietä, eikä sen lumevaikutuksella ole enää tehoja. Kyselin oppineilta sielunhädissäni, että ei kai toivo olla demoni? Voi, jos teet siitä semmoisen, oli vastaus.Toiset sanoivat, että "toivon" voi sekoittaa "toiveeseen". "Toive" on ihmiskäden vallassa, mutta "toivo" on jotain suurempaa minusta, tahdostani tai aikataulustani riippumatonta ylimaallista asioiden järjestymistä. Ja että minun pitäisi "päästää irti" siitä ja antaa itseni vajota pohjamutien hautaan.
Puristin tätä toivoksi luulemaani toivetta kuin rättiä, herutin viimeistä tippaa niin että rätti jo itki. Toiveesta tuli riivaajani. Ruokin sitä kuin laboratoriorottaa. Pidin sitä juuri ja juuri hengissä, että se olisi minulle uskollinen ja väittäisi olevansa toivo - se juuri, yksi kolmesta suuresta!Pääsiäisviikolla viime keväänä oli tullut aika. Katselin pahaa aavistamattomana Lasaruksen kuolleista herättämistä esittävää ikonia. Äkkiä tunsin, kuinka rinnastani avautui ovi ja tämä loppuun puserrettu rätti lompsi minusta ulos ja hävisi kuvaan. Rätti asettui suvereenisti Lasaruksen naamanpäälle kuin kuolinnaamio. Samaan aikaan ikonista irtautui jotain. Se ei ollut ainetta. Pikemminkin tietoa. Se astui samasta ovesta sisääni. Siinä tapahtui jonkinlainen ihmeellinen vaihtokauppa. Tunsin vajoamisen alkaneeksi.Minulla ei ole minkäänlaisia valtuuksia arvioida Taivaan Isän tapoja toteuttaa suunnitelmiaan. Huumoriksi koen sen, että rätistä luopuminen ei mitenkään olisi ollut mahdollista, ellei tielleni olisi juuri ennen ikoniin sulautumista astellut ihminen, joka oli jo käynyt pohjalla. Hänen selkäänsä menneen elämän likaisilla neuloilla raavittuihin tatuointeihin pystyi eksymään, kuin Hieronymos Boschin tauluun, mutta niihin liittyi myös julistus, jonka nimi oli armo. Ja ylösnousemus. Sillä ainoastaan se, joka on käynyt alhaalla voi olla matkalla ylös. Ja sinne hän totisesti oli matkalla. Hän ojensi minulle kätensä ja kertoi, että siellä pohjalla hauta oli jo tyhjä.

Viinipuun oksa / marras 2017

Minulla on ystävätär, joka kieltäytyy kertomasta lapselleen satuja. Hän haluaa kasvattaa lapsen konkreettiseen maailmaan. Että lapsi, olkoon vaikka Pekka, oppisi pelaamaan tämän yhteisesti näkyvän maailman pelimerkeillä. Että menestyisi. Että olisi onnellinen tässä, mitä on. Että ei eksyisi sinne, mitä ei voi hallita.
Ystävättäreni halusi säästää lapsensa harhoilta, pahoilta unilta ja hengen heilunnalta. Itse hän perustaa maailmankuvansa laskennallisesti määriteltävään näkyvään todellisuuteen. Ja tilastoihin. Ja sehän on tilastoissakin laskettu, että runoilijat sairastuvat helpoiten mielensairauksiin. Huolehtivana äitinä hän halusi eliminoida Pekalta kriisin mahdollisuuden.
Tiesittekö, että runouden on sanottu lisäävän itseoivallusta joskus jopa paremmin kuin nk. itsehoito-oppaiden. Itselläni oli avioerokriisissä vaihe, jossa kastelin joka ilta Sirkka Turkan "Tule takaisin pikku Sheba" -runokirjan lehdet tahmeiksi eritteilläni. Olin toki lukenut myös kaikki uusimmat avioero-oppaatkin. Niistä opin "kuinka palikka kerrallaan rakennan tietä kohti uutta omaehtoista elämää pitkän liiton jälkeisessä tyhjiössä".
Jos alat ajatella Sirkka Turkan lauseita, niissä ei ole mitään järkeä. Ne ei kerro avioerosta, eikä juuri paljon mistään muustakaan konkreettisesta. Silti niiden lohtu oli paljon syvempää kuin yhdenkään erokirjan. Runouden sanat, lauseet, kielikuvat ja niiden väliin jäävä maisema, liikuttivat minussa sisäisiä kokemuskenttiä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Sillä joskus lohdun pitää myös hallitsemattomasti sattua!
Ei runollinen kieli avaudu aina minullekaan. Oman loputtoman uskonkriisini ytimessä on metaforinen lause: "Kristus on viinipuun oksa". Tiedän, että se on avain mahdollisiin maailmoihin mutta lukko on hukassa. Yritän silti:
Pekka kasvaa aikuiseksi. Hänellä on loistava käsityskyky näkyvän maailman mekanismeista, mutta kokee uskonnot vieraiksi. Hänestä kasvaa siis uskonnoton. Hänen lempitaulunsa on Holbeinin "Kuollut Kristus", jota hän esittelee ystävilleen tauluna "joka saa sinutkin menettämään uskosi". Kristus on siinä juuri nostettu ristiltä. Pöydällä makaa verinen ihmisen ruumis, silmät ovat hieman auki, jäsenet kangistuneet. Ruumiissa ei ole mitään pyhää, ei mitään lupausta lunastuksesta, se on mätänevä ruumis.
Silti Pekkaa kalvaa jokin sanomaton levottomuus. Hänen käsityskykynsä ei jotenkin tunnu tavoittavan ydintä hänen kritisoidessaan runoilijoiden kristinuskoa. On kuin he puhuisivat alati jostain muusta tai eri kielellä. Ikään kuin häneltä puuttuisi jotain. Kuin olisi amputoitu.
Tai kuin hän olisi puusta katkaistu oksa.

VALKOINEN PEURA ON FRIIKKIYDEN YLISTYS / tammi 2017

Esitys jonka tulette Kajaanin kaupungiteatterin näyttämöllä näkemään ei ole Erik Blombergin elokuvan Valkoinen Peura. Ennakko-oletus katukohtaamisissa kuitenkin elää sitkeässä. Vanhempi väestö odottaa innoissaan näkevänsä Piritan tarina vihdoinkin myös näyttämöllä. Nuoriso taas pyörittelee silmiään; ketä voi kiinnostaa 50-luvun romantisoitu ja nostalgisoitu Lapin kuvaus teatterissa, joka jo itsessään välineenä on "so last season".
Minusta Valkoisen Peuran tarina on mitä ajankohtaisin monella saralla. Se ei turhaan ole klassikko. Se painii samassa sarjassa muiden vahvojen "nais-myyttien" joukossa, jossa nainen muuttuu eläimeksi . Sudenmorsian Aalo muuttuu sudeksi, Pohjan akka Kalevalassa petolinnuksi tai inuitien myytissä nainen hylkeeksi jne.
Nainen hakee sukupuoltaan ja identiteettiään muuttuvassa maailmassa. Sen rakennusaineita kammetaan myös animistisesta ja myyttisestä ulottuvuudesta. Maailma on nyt kuitenkin ratkaisevasti eri kuin 1952 Erik Blombergin elokuvan aikoihin. Piritan tarina sellaisenaan ei riitä uskottavaan analyysiin maailmankuvastani. Näyttämölle on rakennettava nykytodellisuus, jota vasten identiteetin etsintä heijastuu.
Olen ohjaajana aina etsinyt tapoja jotka katsojan uneen tuudittamisen sijaan herättäisi heidät nousemaan barrikaadeille. Mikä maailma sitten nyt on? Mitä vastaan voi nousta Valkoisen Peuran tarinalla?
Kolonialismi ei suinkaan ole päättynyt siirtomaavaltopolitiikan loputtua. Elämme maailmanjärjestystä, jossa useat erilaiset vähemmistöryhmittymät on siirretty valtakeskiöstä syrjään talouden eteenpäin menemisen hinnalla. Energiateollisuuden jalkoihin tallaamat alkuperäisväestöt, suurvaltapolitiikan uhreina maahanmuuttajat, valkoisen heteronormatiivin syrjäyttämät vammaiset ja seksuaalivähemmistöt tai muuten vaan friikit, tehotuotantovaatimuksen eläimet ja kasvit. Sanalla sanoen kaikki te hirnuen kaipaavat. Tai tuntosarviaan rapistelevat. Tai sukupuoleltaan epäselvät. Tai kaikenaikaa kiimaiset karhunkaltaiset. Tai uduissa ja usvissa oleskelevat oliot. Te alati leiriytyjät. Valkoinen Peura on omistettu teille!
Valkoinen peura problematisoi nykytodellisuuttamme joka perustuu vähemmistöjen alistamiseen ja jossa länsimainen hyvinvointi perustuu "toisten" riistämiseen. Joka unohtaa että näillä vallattomien, sorrettujen vyöhykkeillä, jossa nainenkin on joskus ollut yhteisön alistamana Piritana, olisi meille kuitenkin jotain elintärkeää opetettavaa. Ei tarvitse valloittaa uusia universumeja kun ihan lähipiirissämme elää aivan uusia kielioppeja, outoja todellisuuksia, joissa piilee valtavasti elämänjanoa, kipua ja kärsimystä. Sanalla sanoen uutta tietoa! Teatteriesitys pystyy liikkumaan näillä reuna-alueilla ja myötäeläen nostamaan valokeilaan siellä elävää tietoa, joka koneistolle epärelevanttina on kenties unohdettu ja jonka menettäminen saattaa uhata äkkiä koko planeetan tulevaisuutta.