Kun tuo näyttämölle elokuvaa, joka sattuu vielä olemaan klassikko, täytyy varoa monia karikkoja. Näyttämöversion kun täytyy synnyttää katsojassa vähintäänkin yhtä voimakas taidekokemus kuin alkuperäisteos. Mieluummin tietysti elämys, joka päihittää omalakisuudellaan alkuperäisteoksen.
Tärkeintä on luoda näyttämöversion tapahtumille oma uniikki olosuhde. Samalla tulee vastanneeksi kysymykseen, miten se resonoi ajassamme. Toisin kuin Fellinin versiossa meidän La Stradassa eletään lähitulevaisuuden Euroopassa määrittelemättömässä ajassa, jossa kansakunnat ovat liikkeessä. Heimot, yhdyskunnat, suvut, klaanit ovat hajonneet ja kulttuurilliset kokonaisuudet sijoittuvat maantieteellisesti uudelleen.
Toinen tärkeä asia on tarkastella tarinaa. Vaikka La Strada on klassinen kolmiodraama, jokaisen tarinan takana häämöttää myös jokin myytti. Jungilaisen teorian mukaan myytit kuvaavat psyyken rakenteita, joilla on tietoisuudestamme riippumaton energia. Myytin oivaltaminen minkä tahansa tarinan taustavaikuttajaksi tuo teoksen subjektiivisesta tietoisuudesta ihmiskunnan yhteiseksi ja kollektiiviseksi omaisuudeksi.
Fellini itse kertoo elämänkerrassaan, että La Stradan rakkaustarinan taustalla on klassinen Kaunotar ja Hirviö-myytti. Toisin kuin Fellinillä, La Stradan näyttämöversion takana myytti on Ritari Siniparta. Siinä ylhäinen mies tekee testin nuorelle vaimolleen. Hän kieltää vaimoaan etsimästä linnasta ovea, johon yksi avainnipun avain sopii. Uteliaisuus voittaa ja vaimo löytää kellarista lukitun huoneen, joka on täynnä ritarin aikaisempien vaimojen ruumiita.
Ritari on myyttinen arkkityyppi nk. "saalistaja". Se symboloi meissä kaikissa asuvaa psyyken voimaa. Se on itsetuntoamme mitätöivä voima, joka keskeyttää kaikkein merkittävimmät ideat ja suunnitelmat. Kun se on saanut sielussamme työnsä loppuun, se jättää jälkeensä loppuun ajetun, turtuneen ihmisen, joka tuntee itsensä liian heikoksi jatkaakseen elämäänsä. La Stradan rakkaustarina tapahtuu tämän voiman vaikutuspiirissä ja sen henkilöt ovat sen ilmentymiä. Zampanon ja Gelsominan suhde voidaan nähdä kahden alitajunnassa kamppailevan psyykkisen mahdin mittelönä.
Zampano ostaa Gelsominan tämän äidiltä tilanteessa, jossa Gelsominan sisko Rosa on kuollut Zampanon apurina; Zampanolla on siis jo ensi hetkellä "luurankoja kaapissa". Siniparran kuten Zampanonkin tarinan voidaan ajatella kertovan vapauden riistäjästä, uhkaavasta matkakumppanista ja sisäisestä saalistajasta, joka elää meidän kaikkien psyykessä valoamme syöden. Meissä kaikissa on kaksi voimaa: lapsen sinnikkyys, oivalluskyky, intuitio, leikki, terävät aistit ja kaukonäköisyys kuten Gelsominalla sekä toisaalta kaiken edellisen tappaja, saalistaja ja katkeroitunut murhaaja kuten Zampano.
Fellinin elokuvassa Gelsomina soittaa trumpettia, näyttämöversiossamme taas Rosalta perittyä huilua. Sillä soitettu tunnusmelodia on allegoria Ritari Siniparran avainnipun kielletylle avaimelle. Zampano kieltää Gelsominaa soittamasta huilua. Miksi? Ehkä musiikilla pääsee Zampanon alitajuntaan, ehkä painajaiskauhujen varastoon, jonne Zampano on vuosikymmenet piilottanut tunteensa, pettymyksensä, rikoksensa, vaimennetun omatuntonsa äänen, mutta myös kaiken kauniin kuten sisäisen leikkivän lapsensa.
Miksi tunnistamme Gelsominan ja Zampanon kaltaisen suhteen? Siksi että se on ankkuroitu yhteisesti jaettuun ymmärrykseemme. Parisuhteiden rakentamisesta tiedämme, että vastakkaiset psyyken voimat etsivät alati toisiaan integroituakseen ja täydentyäkseen. Niin myös Gelsomina olisi Zampanolle mahdollisuus astua valoon. Hän etsii Zampanon muurista säröä, johon hengittää uskon, toivon ja rakkauden naiivit elementit.
Mutta Zampano on muurannut itsensä nurkkaan, eikä osaa kuin jatkaa, kunnes on muurannut viimeisenkin särön muuristaan ja samalla itsensä pimeyteen kaikkien hiljentämiensä "ruumiiden" kanssa.
Näillä keinoilla muun muassa näyttämöllämme nähdään – ei toisinto klassikko elokuvasta – vaan omalakinen, itsenäinen näyttämötaideteos, jonka juuret ovat kuitenkin yhteisessä maaperässä; ihmiskunnan jaetussa tietoisuudessa.
Kun Venäjän brutaali hyökkäyssota Ukrainaan alkoi vuosi sitten helmikuussa 2022, tunsin valtavaa kädettömyyttä. Oli kuin maailmankuvani olisi ollut paita, joka oli laitettu sille kuulumattomaan pesuohjelmaan: kuin kaikki värit, sävyt, muodot ja hahmot olisivat liudentuneet, sekoittuneet ja menettäneet perinteisen merkityksen sekä käyttötarkoituksen paitana. En usko, että olin taiteilijana yksin kokemukseni kanssa. Samanlaisia "undulaatteja kaivoksessa" me olemme kaikki; liian herkkänahkaisia ja ilman resilienssiä, ilmapuntareita niin sisä- kuin ulkoapäin tuleville ärsykkeille.
Mutta kuten taiteilijuuteen kuuluu aloin heti prosessoida kaoottista kokemustani saattaakseni sille jonkinlaisen hahmon tai raamit. Ensimmäinen toiminnallisen luova ajatukseni oli alkaa kirkua. Pian joku yhtyisi kirkumiseen. Ja jos meitä olisi tarpeeksi monta, voisimme yhdessä vaeltaa Ukrainaan ja kirkua kuorossa Mariupolissa tai Harkovassa tai aina siellä minne Venäjän ohjustuli massiivisimmin suuntautuisi. Tämä, ehkä nyt jo tuhansista naisista koostuva joukkokirkujien lauma, ilmaantuisi kirkumaan kilpaa ilmahälytyssireenien kanssa. Fantasiassani Venäjä ei lopulta pystyisi ampumaan mihinkään kohteeseen ilman, että lahtaisi satojatuhansia eurooppalaisia, venäläisiä, amerikkalaisia, aasialaisia ja afrikkalaisia kuorossa kirkujia. Ajattelin sellaisen massademonstraatio varmasti hillitsevän hyökkääjää.
Kuten huomaatte, ensimmäinen intuitiivisesti syntynyt keinoni lopettaa sota ei saanut tuulta siipiensä alle. Tämä jättiläismäinen demonstraatio haihtui, kun tolkun ääni – useasti on taiteilijan pahin vihollinen- keskeytti operaation ja maltti astui peliin. Joka tapauksessa petyin miettiessäni taiteilijan keinoja ja vastuuta taistella demokratian puolesta. Keskuudessamme hyväksytään ja ylläpidetään varantoa taiteilijoiksi kutsutuista ihmisistä, joiden tehtävänä on operoida sovinnaisuuksien boksin ulkopuolella ja tuoda luovan ajattelunsa tuotoksia yhteiseen käyttöön. Jos tehtävämme on tuottaa uutta näkökulmaa demokratiaa uudistavana peilinä, teen sen minulle annetulla leikkikentällä: näyttämöllä.
Ajatus tuoda episodikollaasi Talvisota näyttämölle on minulle keino tuulettaa käsityksiämme meille jo monin tavoin nostalgiaksi ja stereotypioiksi kutistuneesta aiheesta. Ajattelin myös teoksen kaleidoskooppimaisen peilipinnan opettavan meille jotain, jolla kehittää demokratiaa. Se olisi rauhanteko. Kun esitin tämän ylevän motiivini rintamalla taistelevalle ukrainalaiselle näytelmäkirjailijakollegalleni pyytääkseni häntä projektiin mukaan, hän vastasi: "En jaa kirjoittamaasi ajatusta että "projektin tuominen lavalle juuri nyt on rauhanteko". Teatteri on ase! Minä en taistele rauhan, vaan voiton puolesta, jotta pääsemme moskovalaisista eroon ikuisesti!"
Ehkä siis kuitenkin kirkuminen!
Euroopan historia on verinen. Kulttuuria on käytetty keppihevosena milloin minkäkin poliittisen intressin läpiviemiseen. Milloin saksalaiset vallanpitäjät ovat boikotoineet englantilaista kulttuuria, englantilaiset ranskalaista, ranskalaiset venäläistä ja niin edelleen. Ja kaiken aikaa kirjaroviot palavat ja juoksuhaudoissa hullujen sotaruhtinaiden etulinjoihin työntämät miehenalut keräilevät kavereidensa tunnistelaattoja sisälmysten seasta. Mutta olen kuullut tarinan myös ghettossa kasvaneesta teatteritieteen professori ja kosmopoliitti Irene Weisitesta. Hän ja hänen juutalaiset teiniystävänsä järjestivät natsi-Saksassa maanalaisen saksalaisen runouden salaseuran. Iltaisin he hiippailivat ja lukivat toisilleen Goethen, Gainen ja Schillerin runoja. Samoja, joita vallanpitäjä samaan aikaan käytti pönkittämään oman yksisilmäisen aatteensa peruspilareita.
Olemme mekin täällä teatterissa kuulleet ääniä venäläisen kulttuurin boikotoimisen puolesta, kun työn alla näyttämölle on Dostojevskin Idiootti. Mutta myös venäläisen kulttuuri on aina taistellut vallanpitäjiä ja hulluja sotaruhtinaita vastaan. Kulttuurin voi katsoa syntyneen juuri tästä hiertymästä ja vastakkainasettelusta, jossa virallinen totuus kohtaa politiikasta riippumattoman todellisuuden. On täysin ymmärrettävää, että Ukrainassa patsaita kaadetaan ja irtisanoudutaan venäläisestä kulttuurista, kun se nähdään sinä pahana, josta sikiää vauvojen raiskaajia. Väkivallan arkitodellisuudessa unohtuu, että venäläinen kulttuurin merkkiteokset ja klassikot olivat vielä eilen sen omien vallanpitäjien kieltämiä. Kulttuuri on uhri, joka uhrataan etulinjassa joka kerta, kun pitää muodostaa rintamia ja puolia. Vapaustaistelijoiden argumentit boikotoida jotain kulttuuria ovat samat kuin vallanpitäjien hetkeä aikaisemmin. Venäläinen kulttuuri on aina vastustanut barbarismia. Ei ole mitään järkeä siinä että Venäjän Ukrainassa tekemiin julmuuksiin vastaus on vaatia tuhoamaan se, mikä on aina vastustanut barbarismia.
Onkin hyvin ihmeellistä, että se korkeakulttuurinen sivistys, jota Venäjä kulttuuriperimässään kantaa, ulottuu harvoin vallanpitäjiin. Ajattelen esimerkiksi Dostojevskin lahjaa ihmiskunnalle ihmisenä olemisen kysymyksissä tai vapauden, hyvän ja pahan tai vapaan valinnan universaaleissa opetuksissa. Venäjän ja Neuvostoliiton historia on täynnä vallanpitäjien tukahduttamia taiteilijoita, jotka ovat uhranneet elämänsä ja hyvinvointinsa taiteen ja sananvapauden puolesta. Dostojevski itse tuijotti teloittajan aseenpiippuun. Neuvostoliitto taas yritti estää mm. Tarkovskin "Andrei Rublevin" esityksen Cannesin filmifestivaaleilla vuonna -69. Tarkovski myös joutui asumaan maanpaossa kuolemaansa asti kotimaahan paluustaan loputtomasti haaveillen.
Taide syntyy vapaudesta ja sekös diktatuureja hirvittää. Boikotoimalla venäläistä taidetta, edesautamme Putinin uhriutumiseen pohjautuvaa propagandaa. Mutta on myös muistettava, että sotatila kaventaa aina sananvapauden tilaa, myös Ukrainassa. Yksimielisyys kasvattaa kansallista identiteettiä ja tekee kansasta voittamattoman. Mutta sen seurauksena meillä on taas kohta kirjaroviot, koska moniäänisyys on hallitsijalle vaikeampi kontrolloitava. Moniarvoisuuden ja -äänisyyden hyväksyminen tekee kansasta hajanaisen. Taiteilijan tehtävä viime kädessä on esittää moniäänisiä universaaleja ja hankalia kysymyksiä, eikä löytää yksisilmäisiä kansaa yhdistäviä totuuksia. Tehtävämme on helpottaa ja auttaa ihmisiä sietämään ristiriitaistakin moniäänisyyttä, koska se on demokratian kehittymisen ydin!
Venäläinen kulttuuri on ihmiskunnan omaisuutta, aivan kuten Aku Ankka. Dostojevskin, Tarkovskin, Gogolin, Tšehovin ja muiden merkittävien venäläisten taitelijoiden lahjoja koko ihmiskunnalle ovat ihmisyys, armo ja myötätunto. Ironista, että juuri tämä sydämen sivistys on kompastuskivi Putinin valtapyrkimyksille. Kun boikotoidaan venäläistä kulttuuria, tarkoittaa se myös taitelijoita – elokuvantekijöitä, kirjailijoita, teatteritaiteilijoita, kuvataiteilijoita, säveltäjiä ja niin edelleen, heitä, jotka elävät ajattelun vapaudesta ja joissa mahdollinen muutosvastarinta kanavoituu heidän teoksissaan uudeksi tiedoksi.
Kulttuuri on ilmakehä, joka ei tunne valtion rajoja. Se on ihmisen toimintaa monissa eri ilmenemismuodoissaan, se on elämämme rituaaleja, tapoja ja käytäntöjä, se on ihmisen itsetuntemuksen ja itseilmaisun muotoja, se on muistomme, traditiomme, unemme ja arkikäytäntömme, se on syntytietoa, joka tähtää ihmisyyden säilyttämiseen. Suomalainen kulttuuripiirimme rakentuu yhtä paljon venäläisestä kulttuurista kuin vaikka amerikkalaisesta. Paitsi että venäläinen kulttuuri on syvällisessä humaanissa rikkaudessaan koko ihmiskunnalle elintärkeä. Se on kuin happea kun halutaan tuulettaa B-luokan actionpätkistä tai Disney+ -kanavasta ummehtunutta huonetta.
Marian tunnustus – muistokirjoitus hevoselle näytelmäni yksi inspiraation lähde on petroskoilaisen uskonsoturin Maria Kajavan pitkä taival- niminen Eeva Mesiäisen toimittama elämänkerta. Kajavan matka Inkerinmaan Keltosta Siperian kultakaivosten kautta Petroskoihin oli monen inkerinsuomalaisen jakamaa kohtaloa. Monissa Stalinin vainojen uhrien tarinoissa oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkan aikana suku ja perhe hajosivat, puoliso hävisi tai tapettiin ja kaikki tai ainakin osa lapsista menehtyi kulkutauteihin. Kajavaa ajoi kuitenkin poikkeuksellinen palo luterilaisen seurakunnan perustamiseen. Ja tämä olosuhteissa, joissa uskonto oli kokonaan kielletty ja rikollista. Tässä asetelmassa oli maaperää näytelmälle ajassamme, jossa osa nykyajan vastakkainasettelun kulttuurista liittyy mielestäni nimenomaan kristillisen maailmankuvan marginalisoitumiseen.
Minulla oli hevonen nimeltään Poju. Pari vuotta sitten se kuoli syliini. Kun pitelin sen päätä sylissäni tunsin miten elämä irtosi siitä. Mutta elämän irtoamisessa eläimestä on jotain ratkaisevasti erilaista kuin sen irtoamisessa ihmisestä. Kun ihminen kuolee, se on tietoisuuden loppu. Kun eläin kuolee, sen toteutuminen lakkaa.
Kun sitten aloin kirjoittaa fiktiivisen inkerinsuomalaisen Mari Jalavan kohtalosta Stalinin vainoissa, vastikään kuollut hevoseni tunki väkisinkin mukaan kirjoituksiini. Annoin tulla sen, mikä piti surutyönä tulla. Mitä kauemmas teksti meni alkuperäisestä, sitä varmemmaksi alkoi käydä, että joudun panemaan kirjoittaessani oman maailmankatsomukseni koetukselle. Niinpä näytelmästä tulikin jonkinlainen tunnustuskirja, jossa ateistisen yhteiskunnan äärimmäiset olosuhteet puristavat esiin niin omia henkisiä ristiriitaisuuksiani mutta myös syitä koko kristillisen kulttuurin ja sen arvojen marginalisoitumiseen ajassamme.
Aikamme suurimpia kysymyksiä on suhteemme eläimiin. Luonnon yliherruudesta luopuminen, eläimen tasavertaisuuden hyväksyminen ekosysteemissä ja ihmiskeskeisen paradigman muutos on välttämätön ihmiskunnan selviytymisen kannalta. Entä mitä eläin voisi opettaa meille pyhästä?
Jo Pojun eläessä olin pitkään kokenut hevosen läsnäolossa jotain sakraalia, mystistä ja perustavanlaatuista olemassaoloa. Kesälaitumille Pojua taluttaessani leikin usein ajatusleikkiä, että entä jos tässä hevonen taluttaakin minua? Tunsin vahvasti, että se taluttaa minua kielen tuolle puolen vaikenemisen ja "sellaisenaan toteutumisen" ulottuvuuteen, mihin ihmismieli ei yllä. Siinä missä me ihmiset olemme tarrautuneet tietoisuuteemme kielellä, hevonen ei tarvitse sanoja ylistääkseen Jumalaa. Sen toteutuminen on ylistys itsessään. Se ei tarvitse maailmankatsomusta ja pakkoa artikuloida sitä, koska sillä on maailmanaistimus. Se toteutuu neutraalissa nyt-hetken sävyttömyydessä. Kuinka tärkeää meille ihmisille olisi päästää irti kaikesta mihin olemme ihmisinä tarrautuneet, sanoista, kielestä, ajatuksista, muistoista, dogmeista, velvollisuudestamme täydentää jumalan kuvaa.
Stalinin sellistä tulee näytelmäni päähenkilölle sielullinen erämaa, jonka ulospääsyn oppaana toimii eläin. Mari luulee tarvitsevansa seurakunnan mutta tarvitseekin eläimen, joka taluttaa hänet sanojen tuolle puolen, läpi tyhjyyden, paikkaan, jossa tyhjennytään ihmisestä. Se on välttämätöntä, että Jumala saisi puheenvuoron.
...sanoo neurologian tohtori Stuart Brown. Maailma, jossa elämme on monella tapaa järkyttävän kauhea. Ihmiskunnan globaalit ongelmat kuten ilmastonmuutos, kansanvaellukset, pandemiat, sodat, terrorismi ja fundamentalististen ääriliikkeiden arvaamattomuus räväyttää silmillemme ruumiita, kärsimystä ja muita kauheuksia 24/7/365. Pysyäkseen terveenä, ihminen ei pysty tunnetasolla reagoimaan ympäristöönsä. Mielen eheytemme hallintakeinoja on monia, turruttaminen, kieltäminen, kapina ja vastaan tappeleminen. Joku pakenee joogaleirille, toinen mielenosoitukseen, kun joku taas vetäytyy erakoksi omavaraistalouteen Valtimolle.
Minun selviytymiskeinoni nykymaailmassa on leikkiminen. Lisäksi kuulun siihen etuoikeutettujen joukkoon, joka saa tehdä sitä päivätyökseen teatterissa. Ihmiset leikkivät ruokkiakseen mielikuvitusta itsessään ja muissa. Tämä puolestaan auttaa meitä kasvamaan, oppimaan ja vaikuttamaan ympäröivään maailmaan. Omat lapsuuteni nukkeleikit harjoittivat minua äitiyteen. Äidit taas harjoittavat kurkistusleikillään vauvojaan vuorovaikutukseen. Leikkiminen on myös hyvin lähellä rituaalia silloin, kun harjoitellaan tulevaisuuden tehtävien hallintaa. Tai ajatelkaamme vaikka inuiittilapsia, jotka leikkien harjoittelevat jääkarhun metsästysrituaalia. Leikkimällä harjoitellaan ottamaan vastaan sen sosiokulttuurinen tehtävä, jota uusi maailma heiltä aikuisena vaatii.
Open Road Show on eräänlainen initiaatioriitti/-leikki ja sen läpi leikkivällä näyttelijällä on esileikkijän tehtävä. Vaikka Open Road Show'n maailma on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa demokraattinen järjestelmämme on murentunut ja aavikoitunut maa on täynnä sisällissodan joukkohautoja, esityksen tarkoitus on leikkiä katsojan puolesta tässä maailmassa hänen mahdollisuutensa selviytyä ihmisenä.
Toisin kuin todellisuus leikin todellisuus tapahtuu aina sellaisella mielikuvituksellisella tasolla, jolla kykenee säätelemään, kuinka syvälle leikin maailmaan eläytyy. Leikin maailmassa kun ei tarvitse aina ottaa niin tosissaan. Siksi leikkiin mahtuu mukaan paljon myös virheitä, epätäydellisyyttä ja huumoria. Leikkivä ihminen on hauska, spontaani, huoleton ja vuorovaikutteinen, oli maailma ympärillä kuinka käsittämätön kauhea tahansa.
Vaikka joku voisi parjata leikkijää vastuuttomaksi, leikkijän tehtävä on yhteiskunnallisesti hyvin tärkeä. Leikki tuottaa leikkijälleen, mutta myös leikin seuraajalle aina uutta tietoa siitä, miten luovia uudessa maailmassa. "Play is the highest form of research", kuten ydinfyysikko Albert Einstein ilmaisi.
Oletteko kuulleet vertauskuvallista tarinaa paholaisesta, joka kulki muutama askel ihmisen takana tämän elämänpolkua tarkkaillen? Äkkiä ihminen näytti löytävän maasta jotain. Hän poimi sen kuin aarteen, pisti poveensa ja kiirehti valaistuneena eteenpäin. Paholaisen ystävä kysyi silloin, näitkö mitä tuo ihminen poimi maasta? Näin kyllä, vastasi paholainen, siinä ihmislapsi löysi hitusen totuutta. Hitusen totuutta! Mutta sehän on vaarallista! Etkö aio estää sitä, kysyi ystävä? Voi en ollenkaan, sanoi paholainen, sillä kun hän valjastaa siitä opin ja määrittelee sille metodin, ei se enää ole vaarallinen. Se on jo kuollut.
TAOn kevään ensi-illassa, Steve Tesichin Open Road Show, näyttämöllämme kaikki on vertauskuvallista. Tässä apokalyptiseen lähitulevaisuuteen sijoittuvassa maailmassa tehdään moraalinen ihmiskoe vapauden käsitteen ympärillä. Liberaalin vapauden toteutumisen kirkkaimpana johtotähtenä olemme tottuneet pitämään amerikkalaista yhteiskuntaa. Eteeni ei ehkä voisi tulla ajankohtaisempaa nykydraamaa nyt kun elämme kuitenkin "amerikkalaisen unelman" irvikuvakseen muuttumisen aikoja. Sen lisäksi, että siinä tehdään matkaa kuvitteelliseen Vapaiden Valtioon, siinä tehdään ehdan road movie -elokuvagenren tapaan päähenkilöiden sisäisen kasvun matkaa kohti henkilökohtaista vapautta.
Liberaali demokratia lepää siinä perusarvossa, että yhteiskunnan tehtävä on luoda puitteet, jossa kansalainen saa toteuttaa vapauttaan ja saa koko yksilöllisen potentiaalinsa käyttöön. Vapaus sisältää kuitenkin tunnetusti monia paradokseja. Turvatakseen vapauden ideaaleja kuten sanan- kokoontumis-, mielipiteen-, uskonnon-, yhdistymis-, sopimus-, elinkeino- tai lehdistönvapauksia vallanpitäjät joutuvat asettamaan niille usein joitain toisia intressiryhmiä riistäviä reunaehtoja. Toisaalta myös erilaisiin identiteettikupliin polarisoituneet ihmisryhmät ajavat kiihkeästi vapauttaan toteutua tasa-arvoisesti. Ylevä tavoite sisältää vaaran, että nämä toiseutetut vähemmistöt itse tiukalla identiteettinsä rajaamisella ylläpitävät toiseutta ja omaa orjuuttaan. Tekeekö identiteettien kuten uskonnon, ihon värin, etnisyyden, sukupuolen tms. tiukka määrittely ihmisenä olemisen yhteisten nimittäjien, inhimillisyyksien, unien, unelmien, pelkojen ja haaveiden jakamisen mahdottomaksi?
Kun Open Roadin Vapaiden ideaalivaltioon matkaaville päähenkilöille alkaa käydä selväksi, että tie määränpäähän johtaa korkeintaan huulille, marssittaa näytelmäkirjailija yllättäen matkaajien esteeksi toisen tulemisensa lunastaneen Jeesus Kristuksen. Tässä kohtaa vapauden teema tekstin metaforisessa maailmassa tekee siirtymän ulkoisten vapauden puitteiden tarkastelusta sisäiseen. Mistä kaikesta orjuudesta nykyihmisen pitäisi vapautua, näytelmä tuntuu kysyvän?
Ulkoiset rajat menettävät merkityksensä, kun ihminen pakotetaan tuijottamaan omaan sisäiseen vankilaansa. Ihmisen tyydyttämättömät tarpeet, addiktiot, mielihyväkulttuuri, kapitalistinen manipulaatiokoneisto, ihmisten traumamenneisyys, mielen suojautumiskeinot, kompleksit, neuroosit, väkivaltaisuudet, erilaiset aatekonstruktiot ja idealismit, kuten uskonnot, sanelevat valintojamme ja automaattiohjaavat käyttäytymistämme.
Ymmyrkäisenä juutalaiskirjailijan ratkaisusta hätäpäissäni googlasin hakusanoilla "Jeesus Kristus, vapaus". Koska olen ymmärtänyt, että Jeesusta kutsutaan yleisesti myös "vapahtajaksi", tuntui merkitykselliseltä käsittää, mitä kirjailija on tarkoittanut marssittaessaan puhumattoman ja ainoastaan Bachia sellolla soittavan Jeesuksen päähenkilöiden Vapaiden Valtioon sisäänpääsyn esteeksi. Google tarjoili eteeni lukuisia uskonoppineiden artikkeleita, joissa kerrotaan mitä Jeesus on puhunut vapaudesta ja miten näitä metaforisia puheita pitäisi tulkita. Mutta mitä vapautta se on, että teorioilla joku määrittelee minulle sen mitä Jeesus tarkoitti vapaudella?
"Mitä vapautta se olisi, jos ihmisten kuuliaisuus olisi ostettu leivällä", vastaa Jeesus saatanalle, joka ehdottaa Jeesukselle kivien muuttamista leiviksi seuraajien koukuttamiseksi? Steve Tesich tuntuu ehdottavan, että aina silloin tällöin ihmiskuntaan ilmestyy valaistuneita, jotka löytävät hitusen totuutta. He yrittävät saada meidät näkemään omat sisäiset kahleemme ja kertovat meille vapauden mahdollisuudesta ilman ulkoista sijaisvapahtajaa, pelastusta, jossa kukin on (valinnoillaan) oma pelastajansa. Tesichin mykkä Jeesus ehdottaa, että sisäinen vapaus voidaan saavuttaa tässä elämässä, tämän maan päällä ilman teorioita, seremonioita, katumusharjoituksia, ilman uhraamista, ilman pappeja ja uskontokuntia tai suuntauksia, ilman pyhimysten välitystä, ilman ihmisen määrittämien jumalien armoa. Ja mieluummin ennen ennen kuin Hän taas saa seuraajia ja opetuslapsia, jotka riitelevät sanoman nyansseista, riitelevät ja sotivat ja muokkaavat sitä uudelleen aina "ajan hermoon" sopivaksi. Se jäsennellään helposti pureksittavaksi, organisoidaan ja teoretisoidaan massoille mukavaksi. Sen ympärille syntyy kirkkoja ja lahkoja ja sen teoriaa opiskellaan kouluissa ulkolukuna. Valaistuneen sanomasta, totuuden hitusesta, tulee pelkkä umpiopakattu fossiilinen ajatus ja vapautuksen oppi itsessään muodostuu ihmiselle vankilaksi.
Todellinen sielun vapaus alkaa pysähtymisestä, hitaasta kääntymisestä ja omien vaarallisten sisäisten ajatusrakennelmien näkemisestä. Vapaus on siis mahdollista. Ja vapaana voi myös löytää hitusen totuutta. Jopa valaistua.
Teatteritaiteilijan loma ei ole "lomaa" sanan perinteisessä merkityksessä. "Lomani" kohokohtana voi pitää viikkoa, jolloin sain olla yksin erakkona Kalajoen mökissäni ja kirjoittaa näytelmää, joka syntyi häiriöttömyyden ja keskittyneisyyden makeasta melankoliasta. Joku voisi sanoa, että vietin lomani siis "työn" merkeissä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä suurinta onnea teatteritaiteilija tuntee, kun saa olla omien hitaasti kehkeytyvien ajatustensa kanssa keskeytymättömästi kahden, ilman ärsykkeitä tai no, koira sallitaan.
Ja kaakkurit.
Virkistynyt ja lomaansa nyt jo hieman etäisyyttä saanut teatteritaiteilija kuitenkin huomaa lomaviikkonsa havainnoissa hienoista ristiriitaa tavoitteidensa kanssa. Dramaatikkona hän tietysti kaikessa löytöretkeilyssään tavoittelee draaman ydintä so. maailman konfliktia ja ristiriitaa. Mökissään hän oli kuitenkin onkinut onnentunteitaan jonkinlaisesta erämaasta. Mitäänsanomattomasta, hajuttomasta, mauttomasta, hiljaisesta ja täydellisen epädramaattisesta tyhjyydestä, jossa ei tapahdu mitään. Sufilaisen sananlaskun mukaan erämaasta, jossa "ei ole edes kylttiä, jossa sanottaisiin: Älä täällä syö kiviä".
Tiedättekö mitä tarkoitan? Ettekö?
Miten voi kutsua itseään dramaatikoksi jos draamallinen maailmankuva on alkanut tympiä? Elän arkeani keskellä jatkuvasti itse itseään uudistavaa fantastista tarinaa, jossa ympäröivän maailman draamalliset käänteet pandemioineen trumppeineen, itseensä sitouttavat narratiivit ja supersankarilliset yllätysratkaisut maailmanpoliittisissa ongelmissa pitävät koko tietoyhteiskuntamme moottoreita käynnissä. Ympärilläni yhteyttä syvimpiin tuntoihinsa etsivä informaatioähkyinen porukka yrittää luovia keskellä joka suunnalta 24/7/365 sarjatulen lailla tykittäviä sensaatiouutisia mieleneheyttään etsien. Lööppiotsikoiden silmille kirkuvat tuhoskenaariot saa osan porukkaa menettämään järkensä, kun osa yrittää pelastaa maailmaa lajittelemalla pussinsulkijoiden muovin sisälle käärityt rautalangat metallikierrätykseen. Joillekin vastaus lamaannuttavaan ahdistukseen on heittää toivo ja siirtyä anarkistisiin ääriliikkeisiin.
Tai vaan heittää pois kaikkialla demonin lailla mellestävä tyhjä toivo.
Mutta onko median luoma draamaattinen maailma totta? Mitä jos heittäisimme draaman vessanpönttöön ja alkaisimme nähdä mitä kaikkea kaunista olla möllöttää draaman tuolla puolen mielemmepahoittelun ja ylireagoimisen sijaan. On nimittäin niin että jokaista median lanseeraamaa tuhouutista vastaan on 10 ihmiskunnan edistysaskelta, jotka eivät nouse uutisotsikoihin, koska kauneus on niin vähän dramaattista.
Tiesittekö esimerkiksi että luonnonsuojeltujen alueiden, naisten äänioikeuden hyväksyvien maiden, tieteellisten julkaisujen, viljasatojen, lukutaidon, lasten syövästä parantumisten, tyttöjen koulunkäyntimahdollisuuksien, puhdasta vettä saavien ihmisten tai rokotusten määrät ovat globaaleja onnistumistarinoita, joiden kanssa ihmiskunta on vuosisadan aikana ottanut valtavia edistysaskeleita. Lista on loputon. Miksi emme käyttäisi aikaamme juhliaksemme näitä?
Ihmiskunnan draaman kaipuu luo ympärillemme kärsimystä. Miten voimme löytää ongelmiimme vastauksia, jos kysymykset kumpuavat vääristyneestä todellisuudesta? Vaikka teatteritaiteilijan lomaonnen kruunasi se, että erämaasta ongitut ajatukset saivat paperilla kielellisen muodon, joka jossain hamassa tulevaisuudessa kenties fyysistyy näyttämöllä, epävarmaa on haluaako kukaan tulla katsomaan mitättömyyttä ja hiljaisuutta.
Minneapolislainen poliisi nimeltään Derek Chauvin polkaisi kuin torakan mustan George Floydin kuoliaaksi. Se synnytti valtavan kansainvälisen rasismin vastaisen liikehdinnän. Suomessa, joka muuten on yksi Euroopan rasistisin valtio, kansanedustaja Ano Turtiainen sometti omin pikku kätösin kuvankäsittelyohjelmalla sotatun kuvan, jossa tämä kuoliaaksi polkaistun perheenisän naama oli värjätty vaaleanpunaiseksi ja tekstinä luki "Pink Floyd".
Vaikka olen jo vuosia työstänyt provosoitumisherkkyyttäni ja aggressiivisia fantasioitani, en pystynyt olemaan tuntematta pohjatonta raivoa tapahtuman yhteydessä. Olen yrjökallislaisesti ajatellut, että on liian helppoa jatkaa vihan kierrettä kiviä takaisin heittämällä, vaikka joku avoimesti hyökkäisikin minua tai maailmankuvaani vastaan. Olen päättänyt, että minuun viha loppuu. Ainoa vastalääke on myötätunto. Nyt tuntuu turhauttavalta harjoitella löytämään myötätuntoa tätä Ano -ihmistä kohtaan. Yritän silti hokea "kaikki kärsii, myös hän".
Jos Ano Turtiainen siis myös kärsii, niin missä on hänen kärsimyksensä ydin, johon voisin inhimillisesti samaistua. Mikä saa ison voimiltaan massiivisen miehen hyökkäämään ja häpäisemään väkivaltaisesti kuollutta miestä. Mikä on Anon George Floydiin liittämä niin suuri uhka, että tämä anabolisilla sterodeilla itsensä mahtavaksi muokannut valkoinen heteromies tuntee avuttomuutta murhatun miehen edessä. Jos Anokin kärsii, niin minkä uhri hän on? Teko kirkuu silmilleni ennen muuta itsetunto-ongelmaisen miehen tuskaa. Vai onko uhka se, että tunnustamalla rodullisesti "alempiarvoisen" miehen tasavertaisia ihmisoikeuksia, hän menettäisi kasvonsa valkoisen miehen identiteetin kuvastimessa? Siinä, josta pitäisi heijastua "hyökkäävä ja uusia mantereita valloittava pakkoviriliyden fantasma", kuten filosofi Héléne Cixous muotoilee. Nyt tunnen myötätuntoa, että jollain on noin ahdas asunto.
Tule valoon, Ano! Sinäkin puolustat vain arvojasi, jotka koet uhatuksi. Niinhän me kaikki. Me kaikki puolustamme niitä järjestelmiä, jotka olemme luoneet turvaamaan arvojamme. Mutta jos yrität torjua kärsimystä aiheuttamalla muille kärsimystä, olet samassa kadotuksessa sen kanssa ja ainoastaan ylläpidät kadotusta.
Aikamme on hanakka havaitsemaan rotuun, sukupuoleen, uskontoon ja kansallisuuteen liittyviä tasa-arvo-ongelmia. Yhteisömme täyttyy poteroihinsa jumiutuneista ihmisryhmistä, jotka kaikki pitävät arvojaan, elämäntapaansa, ajatteluaan ja tapojaan oikeaoppisempina, kuin muiden. Mutta olemmeko hylänneet perustavan kysymyksen: keitä me olemme ihmisinä ja mikä on olemassaolon merkitys. Olemmeko korvanneet sen kysymyksellä johonkin kuulumisesta? Enää en tiedä mikä minussa yhteistä ihmisyyttä, mutta minä kuulunkin vaikkapa saamelaisiin tai sateenkaariyhteisöön tai srk-nuoriin. Tai heteromiehiin ja persuihin.
Mutta jos kärsimys on se mikä ihmisiä yhdistää, myös siitä uloshyppääminen onnistuu varmasti kaikilta.
Jo kuningas Oidipus oli siirtolainen, joka nai Theban leskikuningattaren. Theban kaupunkia piti vallassaan kirous, jokin selittämätön kollektiivinen uhka, joka symbolistisesti sairastutti ruttoon koko yhteisön.
Myös länsimaisten hyvinvointiyhteisöjen vakautta ja turvallisuudentunnetta heilutellaan paraikaa kovin ottein. Hallitsematon pakolaistulva, kiihtyvä kamppailu energiavaroista, terrorismi ja oikeistoradikalismin nousu ovat syösseet länsimaiset sivilisaatiot hahmottoman väkivallan uhkan kurimukseen. Se syö yhteisöjen harmoniaa ja on syöstä ne kaaokseen. Samalla nykyhetki on yksinkertaistusten apostolien ja populististen oraakkelien hedelmällistä kulta-aikaa. Somen myyttinen painajaiskuvasto pursuaa silmillemme maahanmuuttokriittisiltä keskustelukanavilta, kun Suomeen tulevissa turvapaikanhakijoissa on kaikenmaailman "rottia", "käärmeitä", "sikoja" ja "koiria", jotka saastaisuudellaan ja eläimellisellä hallitsemattomuudellaan uhkaavat lintukotomme puhtoista harmoniaa. Hahmoton uhka ruokkii irrationaalisia painajaiskeskuksiamme.
Nettikeskustelijat tuntuvat sekoittavan arkitodellisuutemme jonkinlaiseen myyttiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa paitsi maantieteellisten rajojemme ulkopuolella, myös kollektiivisen tajuntamme maan uumenissa, sen syvimmissä symbolisissa sopukoissa, kellareissa ja viemäreissä elää ällötysten ja kaiken maailman epäsikiöiden yhdyskunta, joka uinuvan Molok-hirviön lailla saattaa nyt ärsytettynä nousta onkalostaan syösten yhteisömme mielipuolisuuteen.
Onko laumakäyttäytymisessämme jotain ihmisyhteisön sisäsyntyistä tiedostamatonta dynamiikkaa? Onko meidän löydettävä yhteisön ulkopuolelta Oidipuksen kaltainen "syntipukki", jotta emme alkaisi tappaa toisiamme?
Kuten monia antiikin tarinoita, Theban ruttoakin voidaan pitää symbolina kollektiivisen ryhmäkäyttäytymisemme lainalaisudesta. Theban kirouksen lopetti Oidipuksen sukurutsan paljastuminen. Se tyynnytti kollektiivin alitajunnan ruttoa levittävien myrkkyhämähäkkien voimat.
Ranskalainen filosofi René Girard puhuu teoksessaan Väkivalta ja pyhä ihmisyhteisön tiedostamattomasta tarpeesta hallita yhteisöään hajottavaa väkivaltaa sijoittamalla uhka erilaisiin sijaiskohteisiin. Tähän perustuu primitiivisissä yhteisöissä edelleen koko uhraamisen riitti. Sijoittamalla omat selittämättömät, kollektiivista väkivallan uhkaa aiheuttavat tunteet uhrieläimeen, yhteisö estää alitajuisia voimia ottamasta valtaa ja saastuttamasta sen harmoniaa. Uhrieläin voi olla vaikka viattomuutta henkivä lammas, kuten kristinuskossa, mutta uhrieläimiksi joutuvat edelleen myös kulttuurisesti saastaiset, kuten voodoo-kulttuurissa koirat.
"Käärmeet! Susinartut!", huudettiin Suomessakin sisällissodassa punaisten riveissä taistelleille naisille. "Senkin saastainen sontiainen!", huudetaan Teatteri Avoimien Ovien Sontiainen - balladi koti-ikävästä -esityksen päähenkilölle Tom Sukaselle, kun hänet koetaan ei-amerikkalaisena uhkaksi yhteisön harmonialle. Miksi sitten jotkin eläimet ovat omassa kulttuurissamme saastaisia? Sontiainen on lantakuoriainen, joka toimittaa ekosysteemin näkökulmasta valtavan tärkeää virkaa, niin kuin muutkin hyljeksityt eläimet, kuten sudet, puhumattakaan käärmeistä. Kuitenkin kulttuurinen arvostus niitä kohtaan on heikko. Ainakin sontiaisen voi helposti saman tien murskata kengänkannalla. Parasiitti-metaforaa on liitetty hanakasti maahanmuuttajiin, vaikka biologia on tieteellisesti todistanut parasiittien tärkeyden organismin uudistumisessa ja pysymisessä elinvoimaisena.
Tässä on kyse toiseuttamisesta. Se on prosessi, jossa viemällä ihmisryhmältä esimerkiksi maahanmuuttajalta inhimilliset ominaisuudet, sijoittamalla ihmisryhmään likaiseksi koettujen eläinten ominaisuuksia, olemme aloittaneet prosessin, jonka päätepisteessä on oikeutettua polkaista päälle kengänkannalla.
Keskelle heinäaavikkoa laivansa rakentanut Sukanen kuitenkin tiesi myös, että muinaisessa Egyptissä sontiainen oli varsin arvostettu eläin. Skarabee! Se oli sontiaisen muotoinen jalokivi, joka laitettiin vainajan sydämen paikalle oppaaksi tuonpuoleiseen. Ja sinnehän Sukanen tavallaan on matkalla
Näytelmäni Marian tunnustus - muistokirjoitus hevoselle yksi inspiraation lähteistä on Eeva Mesiäisen kirjoittama petroskoilaisen uskonsoturin elämänkerta Maria Kajavan pitkä taival. Kajavan matka Inkerinmaan Keltosta Siperian kultakaivosten kautta Petroskoihin oli useiden inkerinsuomalaisten jakama kohtalo. Monissa Stalinin vainojen...
Eräässä haastattelussa arkkipiispa Desmond Tutulta kysyttiin, oliko tilannetta mitä ihminen ei pysty antamaan anteeksi? Tutu kertoi tarinan äidistä, jonka tytär pääsi opiskelijavaihtoon yliopistoon Etelä-Afrikan rotusortopolittikan aikana. Kerran tyttö antoi kyydin ystävälleen slummialueelle ja hänet surmattiin. Tekijöinä pidätettiin joukko mustia...
Rakastuin Ekiin ja Reiskaan jo vuonna 2010 pienessä savulta haisevassa kyläkoulussa Pohjois-Karjalan syrjäkylillä. He pärähtivat sinne katsastamattomalla kiertueautollaan ja esittivät oman versionsa Tsehovin Kolmesta sisaresta. No, esitys ei luonnollisesti mennyt ihan putkeen. Siitä asti olen kuitenkin haaveillut, että löytäisin tekstin, joka...